Apupoika Antero

Sattuipa tuossa uudenvuoden päivänä mulle ja mun kahdelle naisystävälle, Rillulle ja Almalle, aika vaarallinen tapaus. Oltiin mammojen kanssa lähimettässä hortoilemassa. Kivat kalliot sillä kohdin ja paljon vapaata mettää juosta. Mää pysyn aika hyvin ton mamman likellä, koska en haluu sitä kadottaa. Se saattaa niin helposti eksyä mettään. Noitten tyttöjen mamma ei ihan aina niihi luota, enkä mää sitä yhtään ihmettele, ovat sen verran vilkkaita. Ne kun o saksanmetsästysterrierejä.

Mikä tää tämmönen mesta on?

Ny saatiin juosta kaikki kolme vapaana. Yhtäkkiä Alma katos johonki. Sitä huhuiltii ja etsittii sellasen mäen rinteen juurella ja sit Rillu huomas kolon! Sieltä se Alman päänuppi pilkisti, mut sit se hävis sinne uudelleen. Mää kävin siinä suuaukolla mylväsemässä, mutteihän se mua uskonu. Toi toinen mamma päästi sitte Rillunkin sinne kololle ja siellä alko sen jumalaton meteli. Oltiin tultu supikoiran tai mäyrän kololle.

Siitä ne meni. Oudot hajut...

Mammat tömisteli sen kukkulan päällä ja hakkas puita kepeillä. Yrittivät saada tytöt ulos sieltä. Ne oli jo ihan mettävietissään. Mää ensin kurkistin sinne koloon... sit mää menin vähän pidemmälle... Mutta kun se metakka alko, niin tulin aika takuulla ulos! Sit mää toimin portsarina siinä kolon suulla, että jos joku elukka sieltä tulis ulos niin antasin kunnon kyydit. Tosin tässä vaiheessa mun mamma oli jo laittanut flexin pantaan ja nimittäny mut Apupoika Anteroks.

Kauhian pelottava näky...

Ihmettelin mää hieman, että mitä noi mettän elukat tulee pesäkoloaan niin taajamaan tekeen. Lähimmän talon pihaan oli alle 100 metrii! Sieltä nimittäin tuli yks mies katteleen noitten mammojen touhuja. Sit tuli Rillun ja Alman isäntä. Se kuulosteli mettämiehen tavoin kolon suulla ja mää sitä autoin. Piti olla ihan hiljaa. Yhdessä vaiheessa supikoira pisti päänsä siitä suuaukolta, mutta kun se näki tyttöjen mamman, se käänty takas. Ja meteli jatku!

Sit mää ja mun mamma sekä se isäntä lähdettiin hakee apua. Alma ja Rillu olivat olleet jo tunnin verran siel kolossa tappelemassa jonku kanssa. (En olis mukaan lähteny sille avunhakureissulle, jos oisin tienny, että mamma mut kotio jättää)

Sit ne lähti takas, mamma, isäntä, tyttöjen isäntä, kolme lapioo ja maakaira. Neljä tuntia olivat tehneet töitä, että ne sai ne mimmit sieltä ylös. Ensin tuli Alma ja Rillu sitte tovin sen jälkeen. Molemmilla oli ihan villi ilme silmissä... Olivat kuulemma olleet ihan savisiaki ja tuhannen sotkussa ja jotain pieniä ötököitä täys. Rillu oli rei'itetty pahasti ja eläinlääkäri Martola sen taas kursi kokoon, kolmannen kerran kolojen jäljiltä. On se kova! Antibioottikuurin sai ja kirppupesun sitte molemmat. Sen pesun sai muuten tää Apupoika Anterokin...

Saunaaaan!

Mää sitte tykkään käydä saunassa. Meillä saunotaan vähintään kolme kertaa viikossa.

Kun kotiväki sanoo sanan sauna, mää kirmasen kellariin (haluun olla eka!) ja möngin lasioven ali lauteille. Ensin mää otan hörpyt saunakauhasta. Se vaan kuuluu asiaan se. Isäntä aina varottelee mammaa, ettei vaan laita mitään saunatuoksuja löylyveteen, etten mää saa mitään myrkytystä.

Sitten makoilen lauteilla ja kun ihmiset alkaa ympärillä hikoilla, käyn vähän niitä nuoleskelemassa. Ihan kaikki ei siitä kyl tykkää, jotku kutisee ja kikattaa, mutta kyllä mää sitkeesti yritän ja maistelen vähän jokaista.

En malttais lähtee pois sieltä lauteilta. Maata rötkötän selällään ja kylellään. Mamma huomaa sitten jossain välissä, että mää pidätän läähätystä. Sitte tulee lähtö, joudun pukuhuoneeseen jäähylle. Vaan ihan niinku noi ihmisetki, mää meen sitten toisille löylyille tovin päästä.

Mamma oli hieman huolissaan mun saunomisesta, kun eläinlääkäri löys mun sydämestä pienen sivuäänen. Se otti sitte asiakseen kysyy siltä tohtorilta, että saanko mää ny sitten ollenka saunoa. Anto se luvan. Tarvii vaan seurailla tilannetta.

Ihan hirveesti en tykkää suihkusta. Välillä mamma tai isäntä mut pesee, mut sen jälkeen täytyy hinkata itteeni kodin hajut. Meen enste pukuhuoneen matolle kierimään ja sitten olohuoneen villamatolle. Siinä saa hyvät vibat, kun se muuttuu sähköseks.

Hyviä pääsiäislöylyjä folks!

Kun Kurkolta pallit lähti

Sille, jolla ei o aiemmin ollu koiraa, voi russelin kasvatuksen toteuttaminen tai katteleminen olla sydäntä riipasevaa. Voin ihan tunnustaa, että meitin pää on varsinki uhmaiässä umpiluuta. Saatetaan me harrastaa jotain kivoja (mietin mielestä) temppuja, niinku ny karkaamista pihasta, sukan vetoa jalasta, lapsille murisemista ja niiden kädestä leivän varastamista... Ja sitte tulee mamma tai isäntä: niskasta kiinni ja koiran kellistys lattialle selälleen, luunappi otsikkoon, tuima ilme ja "hyi!" Ja uudelleen... uudelleen... taas ja jälleen. Sitte jossain vaiheessa on pakko vaan antaa periks, ku ne ei anna.

Niin se eteni. Uhmaikä iski mulle puolentoista vuoden iässä. Taloudellisia tuhoja mää en juuri aiheuttanu. Pureskelin muutaman lattialle lojumaan jääneen heijastimen, lyijykyniä ja mamman yksien tanssikenkien kärjet... Ikävöin sitä sillon niin!

Mutta sillon ku alko se pakonomanen merkkailu, mää en vaan voinu sille mitään: nahkasohvan kulma, kellarin koristepullot, Villen huoneen nurkka, vierashuoneen lattia ja ... tietokoneen keskusyksikkö... ErRor eRRor ErrOR! Kun asia ei torumalla hoitunut, vei ne mut sitte sellaselle ulkomaalastaustaselle lääkärille. Röntgenkuvissa näky virtsakiviä, mikä sen pelottavan näkösen mustapäisen lääkärin mielestä saattais olla merkkailun taustalla. Ruokavaliolle ja käynti parin viikon päähän. Kuivia papanoita syöttivät mulle ne viikot. Pthyi! Mut ei se sitä merkkailuhalua pois vieny!

Lääkäri teki kyllä hyvin perusteellista esitietojen keräämistä: "Kuseksiiko aina sama paikka? Kuseksiiko monta kerta päivässä?" se kyseli mammalta, jota olis naurattanu ihan kamalasti, mutta kun se on niin ystävällinen kaikille, se ei voinu alkaa hirnuu. "Jos ei ruoka auta (taiteellinen tauko)... Pallit pois!" (ja sit se turkkilainen teki sormilla saksia imitoivan liikkeen) Ja pallit lähti! Isännälle varmaan kovempi pala kuin mulle. Mamma uhkaili vielä perheen muita miehiä, että jos ei olla kunnolla, heille koittaa sama kohtalo (julmaa vallankäyttöä!). Tuosta lääkärikäynnistä lähtien mää oon pelännyt parrakkaita vanhempia miehiä. Tokenin mää sen merkkailunkin suhteen. Ei tehny mieli enää uhmata kohtaloo.


Mamman mielestä mää on läheisriippuvainen koira, ensisijaisesti riippuvainen kuulemma hänestä. Kun sen sisko tulee kylään, mää asetun niiden väliin ja alan pitää pientä ääntä ja tuijottaa mammaa vaativasti silmiin. Yleensä se tehoo ja pääsen syliin. Jos tuijotus ja kurnahtelu ei kuiteskaan auta, pitää ottaa käyttöön suunnitelman B: sukkien kiskominen mamman jaloista ja haukahtelu. Usein tässä vaiheessa mää joudun vessaan jäähylle. En mää oikein tykkää siitäkään, jos toiset koirat menee mamman lähelle ja varsinkaan jos se alkaa niitä rapsutteleen... Ajan ne pois!

Mammalta yleensä saan ruuan, se täyttää mun aktivaatiopallon, lenkkeilyttää ja mammalle kiikutan palloa heitettäväksi. Mamman jaloissa tai kyljessä on hyvä nukkuu... Juu-u, sängyssä! Isäntä on se, jolta mää käyn pöydän vieressä kerjäämässä ekstramakupaloja (ja uskomattoman usein saan niitä). "Ehkä se sitten menee niin, että eunukkipojalle syöminen on niitä elämän kohokohtia!", mamma kuittailee. Isäntä on kyllä sit se ihan viimenen auktoriteetti, jota on paree uskoo...

Ps. Mulla on karhee karva, joka muodostais niskasta hännän tyveen irokeesin, jos mamma ei nyppis mua aika ajoin. Mullakin on ominaistuoksu: tassut tuoksuu popcornille ja paistetulle riisille.

Kyllä mää tajuun

Jotkut asiantuntijat sanoo, ettei koira muka ymmärrä sanoja. Vaan äänenpainoja ja innostusta. Väärässä ovat! Mulla on varsin laaja sanavarasto. Tosin edelleenkään en oo oppinu puhumaan, mutta kuuntelen, ymmärrän ja viestitän hännällä ja äännähdyksillä. Kyl se mammakin mua tajuu. Isäntä ei ihan aina. Vanhemmiten musta on kuulemma tullu sellanen, ettemmää singahda suin päin toteuttamaan juttuja. Mitä sitä turhia: mietin hyödyt ja haitat, ja jos homma on mulle jotenki edullinen, mää saatan mennä ja tehdä sen. Makupaloista tekee ihan mitä vaan!

Peruskauraa ovat "istu", "maahan" ja "ylös". Nämä pitää mulle höystää käsimerkeillä: etusormi osoittamaan alaspäin, pitkin lattiaa tai pystyssä. Myös "EI!" ja "tänne" osataan, jeps. Kun mulle tarjoo oikein mehukasta makupalaa, mää nousen takajaloilla seisomaan ja jos sit ihminen älyy sanoo "hyppää" ja nostaa etusormea pystyssä ylöspäin, mää hyppää kaksin jaloin ja saa makupalan. Daa! Kaatumaan mää en suostu, vaikka mamma on yrittäny opettaa kauan. En myöskään suostu mukamas ymmärtämään, mitä tarkoittaa irti. "Vierellä" tajuan kävellä about 2 sekuntia ja sitten taas joku hyvä tuoksu tulee ja panee touhottamaan niin pitkälle kuin flexiä riittää. Oottamaan oon oppinut ja tiedän kyllä, mitä "paikka" tarkoittaa (eri juttu sitten jaksanko totella siinä kohtaa).

Russeli kuuluu siis rotuihin, joita ei saa väsytettyä liikunnalla. No jaa!!! On mulle kyllä keksittävä aivotoimintaaki. Aktivaatiopallon jo mainitsinkin. Vessapaperirullahylsyt ja pahviset tuotepaketit on oivallista kamaa meikäläisen aktivointiin. Rullan päät myttyyn tai paketin suu kiinni teipillä ja sisälle pieni makupala ja tää poika repii kuoret herkun ympäriltä. Toi mun ihmissisko Venla on joskus kesäsin tehnyt mulle agilityradan pihalle. Laskettelusauvoja riviin nurmikolle ja mää pujottelen niiden välistä (makupalan haju nenussani tietty!). Vanerilava muuria vasten ja sitä pitkin juostaan ylös. Hulavanne Venlalle käteen ja toiseen pala juustoa, "hyppää". Oi, se on kiva temppu! Meen renkaan läpi että heilahtaa, ellei se oo kovin korkeella!

Mun lempileikkejä on pallon noutaminen, mikä tarkottaa sitä, että ihminen saa toimia heittäjänä. Onneks olohuoneesta on avoin yhteys yläkertaan ja kellariin, näin siis ulottuvuuksia ja haastetta noutamiselle on melkosesti. Kun pallon heittää ylös parven laidan yli, kuuluu sanoa "Hae! Ylös!" Ja niin meikäläinen lähtee.  Oon tosin kehittynyt sen verran mukavuudenhaluseksi vuosien varrella, että tiputan kaiteen pienojen välistä pallon alas ja odotan, että joku heittää sen takasin. Ei tartte sitte itte juosta montaa kertaa portaita ylös alas. Usein tiputtamani pallo osuu sohvalla istujaa päähän, olkapäähän tai mehulasiin...

Tuo pallojuttu on vähän kinkkinen. Rakastaa vinkupalloja (mitä kovempi ääni, sitä ihanampi), mutta suolistan ne alta aikayksikön. Kerran kävi kyllä lenkillä niin, että mää löysin itte tien pientareelta keltasen vinkulelun, kannoin sen hellästi hampaissa kotiin ja vaalin suurena aarteena. En vetäny vinkua ulos. Mamma sitten ajatteli, että sattumaa, mutta kokeili kuitenkin: osti oranssin pallon ja vei postilaatikolle heinikkoon ennen lenkkiä. Kotiin tullessa menimme sitä kautta ja kas, löysin pallon! Sama juttu: hellästi hampaissa kotiin ja hengissä oli pitkään. Hirveesti sain kehuja ja rapsutuksia.

 Mutta kyllä mää silti enemmän siitä suolistushommasa tykkään... Raatelin tuossa yks päivä sellasen vanhan tennispallon, jonka mamma löysi autotallista...

Hirveen tärkeitä lauseita mun elämässä on "Onko nälkä?" ja "syömään". "Kuka tulee?" saa mun sinkoilemaan ulko-oven ja kurkisteluikkunan väliä. Tiedän tasan, mitä tarkottaa "lähdetään", "autoon", "mukaan", "lenkille", "pissalle", "ulos". Ollaan käyty monesti Lapissa. Isäntä alkaa kuukautta aikaisemmin kysellä multa "Lähdetäänkö poroja kattoo?" Häntä miltei sinkoutuu irti pötkömäisestä kehostani ja olisin lähdössä (tietenkin) jo heti nyt "joko mennään?" Mää tajuun myös sanat "hae isi", "mee Venlan luo", "mennään nukkumaan. "Oma piha" on kans käsitteenä tuttu, mutta ku mieleen tulee kaikkee ja pihan läpi kulkee kaikenlaisia elukoita, niitä jälkiä haistellessa saatan harhautua. Kun joku sanoo "kissa", meen ihan sekasin. Siinä vaan on jotain sellasta kimppuun hyökkäämisen tuntua. Sit on yks sana, jota mää suorastaan rakastan:"saunaan". Mutta siitä sitten tuonnempana...

Niin että kyllä meillä ainakin ihmisten kieltä ymmärretään. Välillä kallistellaan päätä puolelta toiselle ja naksutellaan ikään kuin vastaukseksi hampailla. "Nauraakin voin, jos juttu huvittaa tarpeeksi!"

Kun minä muutin Hämeeseen

Mää oon asunu täällä Hämeessä jo yli 10 vuotta. Pitkällisiä pohdintoja ja jahkailuja olivat täällä käyneet, ennen ku uskalsivat lähteä mua ettimään. Lapset oli alkaneet kevättalvesta toivoo koiraa kotiin, että olis koulusta tullessa joku vastaanottamassa. Isäntä sanoi ehdottoman ein. Sitoo kuulemma liikaa, perhe ku liikku ja reissas niin paljon, hankalaa järjestää hoitajaa, kuka sitä ny joka päivä ulkoiluttaaki. Lapset oli vannoneet ulkoiluttavansa.

Vaihe kaksi oli se, että isäntä oli jo pehmitetty, mutta hän saneli rodun ja nimen. Hmm. Mamma olis kuulemma halunnu jonkun ruttukuonon: mopsin, bokserin tai englannin bulldogin. Tähän väliin on pakko kertoo, mitä Tove Jansson on novellissaan Kotieläimiä ja rouvia mopseista kirjottanut. "Kaikki koirat ovat uskollisia. Niissä on paljon samaa kuin miehissä, paitsi ehkä mopseissa. Jossain on vikaa silloin, kun ihmisellä on mopsi. Jos jollain rouvalla on mopsi niin siitä tietää heti  että hän on jäänyt lehdelle soittamaan." Hyvä, että minut valitsivat!

Lapsille oli likipitäen sama millanen karvaturri kotona oottaisi, mutta isännällä oli tarkat laatukriteerit. Helppohoitoinen turkki ja pieni ja viksu (tottakai!). Oli asuntomessuilla kohdannu miehen, jolla oli Jackrussellinterrieri. Mies oli jättäny koiran kytkemättä autotallin eteen ja menny itte tutustumaan kohteeseen. Koiran paikallaan pysymiseen oli riittänyt sanat: paikka, odottaa! (Me ollaan viksuja me russelit). Tuo kohtaaminen oli tehny niin syvän vaikutuksen isäntään, että se ainoa mahdollinen rotuvalinta talouteen oli Jackrussellinterrieri.

Isännän lapsuuden kodissa oli aina ollu koira tai kaksi. Mamma on kissaperheen lapsi. Olivat kuulemma varottaneet, "Älkää ottako sitä rotua perheen ensimmäiseksi koiraksi varsinkaan kun on pieniä lapsia! Ottakaa joku helpompi, sellainen sylikoira." Sylikoira? Osataan mekin nyt sylistä nauttii!

Meitä russeleita pidetään vaativina. Russelia ei saa väsytettyä liikunnalla, ne väittää. Se tarttee aivotyötä.  No se on kyllä totta, mikään ei oo rasittavamapaa ku vaan olla! "Se kärsii helposti eroahdistuksesta". Nii-i, ei meitä saa kauaksi aikaa yksin jättää, tule pian ikävä. Epäluuloseksikin meitä on sanottu. "Se on haukkuherkkä, sillä on metsästysvietti ja sen puruvoima on eläinmaailman suurimpia." No joo, russelilla on lukkoleuat, mikä tarkottaa sitä, että kun se tempasee hampaansa kiinni kohteeseen, se ei niitä vapaaehtosesti aukase. Ainoa keino kuulemma on vääntää poikakoiraa palleista niin, että kipu saa sen avaamaan suunsa. Auuutz! Brutaalia touhuu, sanon minä! Mamma ihmetteli yks päivä ääneen, että millä ihmeellä sitten nartun suun saa auki?! Enmää vaan tiedä.

Mää synnyin talouteen, jossa pidettiin Leonberginkoira-kenneliä. Niitä hervottoman kokosia leijonan näkösiä.  Niiden perheen tyttärellä oli Jackrussellinterrieri, joka meidät pennut teki. Oltiin perheen ensimmäiset russelipennut... Ja rouva oli aika kypsä meihin tapauksiin. Piti kuulemma tuhat kertaa mielummin vaikka 8 Leonbergiä kuin kahta russelia. Miten se nynniin tiukoille muka joutu? Äitirusseli kyllä pani ojennukseen kaikki isot koirat ja määritteli sen, kenet niistä päästi sisälle taloon. Kertonee siis jotain meitin luonteen lujuudesta.

Kurko-nimi ei tule lonkerosta! (Isäntä kyllä vinoilee, että perheessä on kaksi lonkeroa, ku ton pojan ensimmäinen nimi on Otto) Kennelin isäntä oli sitä mieltä, että rotu on vähän sellanen kunkku. Ja kun korttipeleissä kuningas on kurko, niin se sopis poikakoiralle nimeksi. Miehet olivat siis heti samalla aaltopituudella. Mamman ja lasten lähes paniikinomaisesta vastustelusta huolimatta mää sain siis nimeksi Kurko ja mää muutin niille elokuussa -03. Mut ne haki koko perheen voimin. Isäntä oli ainoo, joka oli meidät pennut nähny. Muille tapaaminen oli ainutkertainen. Toi mamma herätti kyllä heti mun huomioni... Sen sylissä oli kauheen kiva istuu ja se leperteli ja rapsutteli ja pussaili ja nuuhkutteli mua ihan vallan vaan. Kotimatkalla mää sitte nukahdin auton pelkääjän jalkatilaan sen jalkojen juureen emolta tuoksuva pyyhe pään alla. Ja nymmää oon asunu sitte täällä.

Tärkeitä hommia

Mää oon jo 10,5-vuotta vanha russeli. Monenlaisia vuosia on tässä nähty. Yleensä mää vietän päivät yksin kotona, lähinnä maate (kuten eilisestä kuvakavalkadista näätte). Mutta nyt, kun toi mun mamma on opintovapaalla, me tehdään kaikkee tärkeetä yhdessä. Mää ulkoilutan sitä, käyn sen kans kaupassa ja luen sen kans kasvatustieteitä. Kotihommissakin oon mukana, niinku nyt esimerkiks imurointi. Mää annan sille härvelille aina välillä tassulla lisää vauhtia. Yks homma on kuitenkin, mistä mamma ei yhtään tykkää... laskujen maksu. Siinä se tarvis mun tukea eilen aamusta.

Siinä se istu keittiön pöydän ääressä ja huokaili. Mää hyppäsin viereiselle tuolille, kurnuttelin sille lohduttavasti ja nojailin sen reiteen. Toki mun mielessä kävi sekin, että nyt kun toi laskulasti on maksettu, niin possun korvia ei taida tulla loppukuusta... Tarvii tyytyy niihin kuiviin puristeluihin. Mutta mitä sitä ei koirapoika tekin mammansa hyväksi!

Tänään olen täynnä suurta rakkautta tuota kohta 11-vuotista koirapoikaani kohtaan. Päätin perustaa herralle oman blogisivun. Ensimmäisen päivän kunniaksi jaan kuvien muodossa kanssanne löysäilyhetkiä. Olkaa hyvät! Kurkoa kerrakseen!


Kootut makuuasennot:

Ahasta... Auttaisitko mut täältä pois ?

Sohvanvaltaaja

Mamman kainalossa aamulla...

Kauheen pehmee tää näitten ihmisten uus sänky...

Tylsääääää toi kasvatustiede, otan tirsat!

Näinkin sitä voi rentoutua.

Tämäkin tuli nähtyä: poitsulla on jouluruokaa liikaa mahassa,
päätti käydä nakin viereen maate! Ei mahu, ei!

Tämä on molempien mielestä paras
paikka. Salakuvattu...

Voisikko sää jo sammuttaa ne valot?
Pliiiiis!

Kenties kaikkien aikojen
tyttömäisin kuva Kurkosta

Pyhätunturilla tyynyn alla.

Rentouttavaa viikonloppua <3