Ho ho ho, joulu tunturissa

Nää otti ja ajo tänne Lappiin. Tää on mulla jo 7 kerta Pyhätunturilla. Mää tiiän , koska on edessä pitkä automatka sen siitä, että isäntä sanoo "Lähetäänkö Kurko poroja kattoon?" Sit sinä aamuna, ja se on varhain, mää saan ihan vaan vähän sapuskaa, ettei tu yrjö autossa kylään. Ja niinme sitte ajellaan se 10-12 tuntii. Juoma-ja pissatauot ne on ihmisillä ja koirillaki.

Tääl on lunta. Mää menin pikkusen sekasin ekaks, vanha ukko vaikka oonki... Tungin kuonon lumen ja sitte koko pään. Siel ei kuulunu mitään! Oli ihan hiljasta! Normaalista mamman kälätys kyllä kuuluu joka paikkaan. Se onniin kova puhuun.

Pirun kylmää tääl on ollu pari päivää. Joudun pukeen mun äijäpaidan, sellasen Duudsonkuvioidun, että tarkenen ton 20 min iltalenkin. -26 oli eilen ku mamma raahas mut jotain taivaantulia kattoon! Jotain lieskoja taivaalla muka! Mää mitään nähny ku haistelin ketä kaikkii muita tääl on... Rekku, Rami ja Veikko ainakin!

Ai mitäkö mää sain joululahjaks? Possunkorvia oli yhdssä paketissa. Sit oli megaluu ja sellasia lumihiutaleen muotosia luita. Hulluin oli älypeli. Siin on koloja ja niiden päällä liukuvia luukkuja. Sit mamma lataa koloihin herrkunapsuja ja mun pitää löytäää ne... Mää niitä kuonolla jaksa työnnellä... Tonkasin muutaman kerran tassulla ja kynsillä ja käänsin koko hökötyksen ylösalas... Oli siel 5 napsuu... 

Nymmää toivotan teille hyvää  joulun aikaa ja uutta puhtii uuteen vuoteen. Se olis jo 2015 ja mun kahdestoista!

Aattelin maata... Hepuliks meni!

Kyllä nää lumettoman talven päivät vaan on pitkiä ja pimeitä! Ei sitä jaksais aina innostuu ees aamusta pissalle pihaan mennä. Eilen mamma tuuletti ihanan supersuuren ja superpehmeen peittonsa pihassa ja nosti sen illalla lämpeemään olohuoneeseen. Tänä aamuna mää tein siihen pesän. Kyllä muuten kelpas!

Sitten mammalle tuli puhelu ja mää heti kuulin, että mitä se asia koski: lenkkiä! Mirde sille soitteli ja lenkille houkutteli. Mää siitä sitte jalkeille ja keittiöön, ku se vielä söi aamupalaansa (kello oli sentään jo puol 11). Se sano, että koirakaveri Paukku tulee mua hakeen kävelylle! Jä peittopesä sikseen ja sain hepulin!

Noh, niin me sitte tehtiin nelisin sellanen tunnin tassuttelu. Oli meinaan kuranen keli!

Kummaa väkee

Meil on rampannu väkee ku rautatieasemalla. Hirvee härdelli! Mää en saa nukkuu päikkäreitä rauhassa ku pitää vahtii, ketä tänne ny tulee.

Senkin häiriköt!!!

Ihmissiskolla on ollu paljon kavereita kylässä ja niitä kolleja mää en ollu koskaan tavannu. Piti haistella kaikki ja hyväksyy.

Sit tääl on rikottu paikkoja. Isäntä irrotti kaapit eteisestä ja tuulikaapista. Kauhee kolina. Mamma on tullu ja menny ihan ihmeellisesti omiaan. Ei mitään aikatauluu.

Sit eilen... tänne ilmesty ensin yksi pikkuauto ja sellai nuorempi mies. Sit tuli fillarilla vanhempi ja lopuks iso kuorma-auto tohon pihaan. No se piti tietty haukkuu. Ei tajunnu perääntyy! Kuski osottautu sit ihan kivaks ja sain rapsutuksii. Se toi uudet kaapit ja ne kaks muuta miestä sit kanto ne sisälle. Mamma piteli mua pannasta, etten olis jääny jalkoihi. Tärkeetä hommaa tein: Työn laatu tarvii tarkastaa!

No tänään sit tuli taas eri mies! Se alko touhuta niitten kaapin osien kanssa. Kamala kasa lautaa ja hyllyy ja koria ja kaikkee jota mää en ees tiedä! Eikä se joutanu mua rapsuttaan! Mamma vei lenkille, jotta vähän rauhottusin. Rauhotunkin, jos noita tyyppejä ei enää tuu lisää!

JohtajaMamma

Mää kuulin, ku mamma puhu sen opekaveri Hannalle jotain ohjaajan rooleista. Korvat hörähti, ku kuulin mun nimeni mainittavan. Rinta röyhisty, ku se sano, että mää olisin sille jotaki opettanu! Aatella! Mää ny kuitenki oon vaan tämmönen pieni koira! Mamma on sentää aika iso tyttö jo!

Keskustelusta tajusin sen, että jos ohjaa ryhmiä, niin sillä ohjaajalla on erilaisii rooleja. Jotain johtajuudesta se puhu. Ettei se aina oo ollu kauheen napakka ja sillai osannu rajottaa tai pysyy aikatalussa. Et se oli oppinu. Kauhee tuulen kohina vaan kävi korvissa ja sitä välikeskusteluu en oikein kuullu. Mutta että se sano multa oppineensa suoraviivasuutta? Että koiran mammana on ollu pakko oppii rajottamaan ja ottamaan sellanen käskevä sävy. Vaikee tajuta, mutta ihan hyvä pomo se on. Ei sitä kuitenka aina tarvi uskoo. Joskus voi livahtaa oman piha-aidan taakse kakkimaan naapurin puskiin... Ajoittain on sille ihan terveellistä juosta mun perässä pitkin nurmikkoo, ku en haluu vielä sisälle...

Mut on sen mamman ääneen tullu erilaisia tasoja kyllä! Ja sit joskus se kattoo sillai tosi tuimasti, jos vaikka oon ärjähtänyt Xabille tai vastaan tulleelle ventovieraalle piskille. Osaa se ottaa niskavilloista kiinnikki ja kellauttaa mut selälleen, jos oon oikein junttura.

Kyä mää teille näytän...

Noi ihmiset oli taas jossai reisus! En ala. Mut jättivät tänne Suomeen. Ei sillä, että mulla olis ollu tylsää. En varmaan olis kyllä lentokoneesta tykännykkään! Olin taas noitten likkojen luona. Ripa ja Almis pitää kyllä elämää yllä ja niitten mamma on hyvä tyyppi.

Ku mun väki sit tulee kotio, multa meinaa irtoo häntä hanurista... Se on vähän noloooo, muttei sille vaan mitään voi. Oon niin häpi!

Myönnetään, joku ylilyönti saattaa joskus tapahtuu. Mutta sitte seuraavat kolme päivää otan kaiken takasin. Vaikka mamma kuinka yrittää maanitella, makaan viereisellä tuolilla ja kattelen vaan... Antaa sen huudella! En mee syliinkään (vaikka piätellä täytyy ihan hurjasti).

Sit kummää aikani oon osottanu mieltäni niin kyl mää sitte taas alan olee sen kans väleissä. Ajan sen hulluuden partaalle vinkumalla, kurnuttamalla ja haukahtelemalla, kantamalla heitettävää palloo ja aktivaatiopalloo sen eteen, ramppaamalla ulos ja sisään (ku siel on nyt joku kauheen vinha tuoksu ulkona) koko illat läpeensä. Niin että arki on ny sitte palannu meille :D

Fillaroimassa

Mamma pitää YYA-päiviä (=Yhteistyö -Ystävyys - Avunanto -työpäiviä) ystävänsä kanssa joka tiistai. Päivä alkaa sillä, että me mennään kolmisin lenkille. Sen jälkeen ne alkaa tehdä töitä ja mää rentoutua. Mulla on oma tyyny siellä Kirsillä.

Ny syksyllä ollaan fillaroitu. Mää tykkään vauhdista. Oon prätkänkin kyydissä hurjan mielelläni. Fillari on sillai mukavampi, ku siinä ehtii katteleen.

Nyt tiistaina käytiin ajamassa Vanajan lenkki. Se tarkottaa sitä, että mennään Aulangon puistometsän lenkkipolkuu, sieltä vanhalle rautatiesillalle, kaupunginpuistoon, linnan ja kirjaston ohi itään ja Siiriin töihin. Alkumatkan mää olin mamman kyydissä.

Sil on tommonen kori, jonka se osti oikein Helsingistä Stockmannilta mua varten. Se oli ottanu tarkat mitat, että mihin mää mahdun. Ihan kiva koppa, tarpeeks korkee, etten lennähdä sieltä rotvallien kohdalla yli.

Eka kertaa pyörälenkillä mamma anto mun juosta flexissä fillarin vierellä. Se väitti, että ajo hiljempaa ku normaalisti. Mää kyllä näytin sille, että kyllä mää vielä juosta jaksan. Mamman ystävällä oli fillarissaan nopeus / matkamittari. Se teki tutkimusta siitä, miten kovaa mää juoksen. Hölkkävauhti oli kuulemma 12 km/h. Sitten kummää oikein kiihdyin alamäessä, mentiinki jo 21 km/h. Kuvittele, näillä jaloilla!!! Naisia nauratti, kummää päästelin menemään. Olin kuulemma ihan makkaran muotonen...

Käytiin me sitte Verkatehtaalla Linnan pyöräverstaalla kahvilla. Se on nasta paikka. Sinne saa mennä koiraherrat ja -rouvat sisälle saakka. Mamma kehu kahvia. Ja mää sain oikeen sellasesta tassukupista vettäkin ja omistajilta rapsutuksia. Ne muuten haisi russelille!

Otin pikku päikkäreitä ja parantelin mammaa

Mamma on kuumeessa. Sitä potuttaa! Se on normaalisti niin toimelias ihminen ettei se oikein osaa olla paikallaan. Mun on sit ollu pakko olla vähän niinku painona!

Onneks mamma eilen keksi, että sil on kattomattomia Wallandereja kaapissa. Enste se maata rotkotti sohvalla ja mää sen rinnan päällä sen leffan ajan. Sit se kävi haukkaamassa jotain keittiössä ja siirty nojatuoliin. Mää sitte siihen perässä, ja voi että miten siinä olikin lokosat oltavat! Siinä mää sitte sen jalkoja lämmittelin sen reilun puoltoista tuntii. Osas se arvostaa sitä. Se anto mulle koirahierontaa: siveli korvanlehtiä ja paineli reisiä. Menin ihan nirvanaan. Kamalasti se sitten taas pussaili ja supatti taas niitä "kultapossujuttujaan". Ettei vaan se kuume olis kuitenkin tarttumassa myös muhun, ku niin ramasee aina vaan!

Tai, jos antokin jotain sellasta akupainelua, että menee ihan veteläksi koirapoika!!!

Miksei isännän tyynyllä saa nukkua?

Joka ilta mamma menee vuoteeseen ennen muita. Sil on sellanen tapa rauhottaa ittensä. Lueskella tai täytellä ristikoita.

Joka ilta mää hyppään -niiden sukkalaatikoitten kautta, jotka mamma on mua varten sängyn päätyyn laittanut- sänkyyn ja pötkähdän isännän tyynylle. Sen tyyny on pehmeempi ku mamman. Mammalla on semmonen ihmeen mallinen, anatoomiseksi se sitä sanoo...

Joka ilta, ku isäntä tulee sänkyyn, se hätistää mut pois tyynyltä. Yritän olla kauheen painava ja litistyä siihen, mutta on se vielä ainaki voimakkaampi ku mää. Mulkasten siirryn sitte mamman kainaloon tai jalkoihin. Jos oikein on junttura-olo, annan isännän nostaa mut pois. Joskus se jopa vyöryttää sillai peiton avulla. Sillon mää kierin kroppani ympäri ja tupsahdan pehmeesti mamman puolelle. Se yleensä siinä mua vähän paijaa... Yhtään perustetta en oo kyllä vielä saanu, että miksen saa nukkuu siinä isännän tyynyllä... Onhan siinä sänkyä sillekin, vähän toisaalla...

Mää ja Paukku

Mää en kaikkia koiria siedä. EN! Se on varmaan tullu jo selväks, että mää tykkään mammasta niin paljo, etten jaa sitä kyllä muiden ku perheen ihmisten kans. Sen siskokin ku tulee kylään ni mää änkeen siihen väliin örähteleen mangustiasennossa...

Rillu ja Alma

 Ne saksan metsästysterrierit Alma ja Rillu on mun kavereita.

Xabille kävi nolosti: tippu!

Sit mää tykkään naapurin Xabista. Se on Borderterrieri. Se on ihan nulikka vielä, joku alle parivuotine. Sen kans voin telmiä pihassa, jos mamma ei oo paikalla. Muuten sitä naista tarvii suojella Xabilta! Maken ja Lauran piha kuuluu vähän niinku mun reviiriin. Käyn morjenstaan siellä millon talon väkee, millon remonttimiehiä.

Paukku ja mää kävelyllä talvella

Toinen uros, joka on mun kaveri, on Paukku. Se on karkeekarvanen mäyris. Me ollaan nyt käyty useamman kerran tässä reiluun vuoteen lenkittämässä noita meidän mammoja. Nekin tulee juttuun keskenään. Kyllä mää sitte vähän konahdan jos toi mun mamma alkaa jotain leperteleen tolle Patelle...

Jaa että vauvakuume!!!

Nonni... Nysse sekos toi mamma! Sille tuli vauvakuume, eikä mikään ihan tavallinen tullukka: Se haluais ottaa toisen koira!!! Sil on ny kiikarissa joku pullukka #X@tana... Mää en kyä tiiä kuinka mää sen ny otan...

Isäntä pani alkuunsa hanttiin ja ihmissisko hinkus mamman kanssa. Mää yritin luimii sivummalla ja mulkoilla, jotta tajuis. Se perustelee hankintaa sillai, että "Kurko on jo sen verran ikämies, että olis sit helpompaa, ku siitä aika jättää" WHAT! Mää aion elää viä monta vuotta! Sit se sano, että "Olishan siitä Kurkollekin sit päivisin seuraa!" Mää mitään seuraa tartte. Saan nukkuu rauhassa tääl ku porukka on hommissaan.

Kyä mää loukkaantusin, jos tänne joku pentu änkee. Saattasin sitte ajan kanssa tottuakki, saattashan se olla ihan hyväki tyyppi, mut emmää ny viälä oo ajatukselle lämmenny!

Tää on mun mamma, turha tunkee kuonoo tähän taloon!

Mää tiiä, miks sitä pitää silleen äkseerata...

Okei, saan hepuleita, ku jotkut koirat kulkee meidän pihan ohi. Ei kaikki koirat sillai ärsytä, jotkut vaan. Lähinnä ne on urokset, joita en oikeen siedä. Oon tän kesän heinä-ja elokuun viettänny pitkälti pihalla. Loikoillu nurtsilla ja ottanut aurinkoo. Mut sitte alko noi nurkat käydä pieniks ja laajensin vähän naapurien puolelle... Eka yritin sillai salaa, mut toi mamma sai tietää ja oli vihanen!

Mut sit on toi tielle karkaaminen... Ei pitäs niin, tiedänhä mää! Siel menee autoja ja ne ei välttämäti mua pientä koirapoikaa nää. Aamupäivisin oon saanu mamman kans hakee postin laatikosta ja haistella ohikulkeneet. Eli meidän koirien Facebook (oikeemmin AssBook, joska käytetään noita kemiallisia viestejä...) Välillä livahdan sinne tsekkaamaan viestejä, kun mamma vie roskia. Sit se tulee hakee mut pois ja patistaa sisälle. Enkä saa makupalaa...

Mamma on kyllä yrittäny eliminoida mun räyhäämiset toisille koirille. Joskus se onnistuu, ku se kiinnittää mun huomion ennen ku ehin huomata ohikulkijat. Mut sitte ku oon jo saanu sen kimaran päälle, niin korvat on vaan koristeena ja sitte mennään. Ei auta vaikka se kuinka kiljuu kitarisat ulkona. Tota mammaa mun tarvii niiltä toisilta hurtilta suojella. Eihän sitä tiiä jos ne vaikka alkais sitä uhkaileen tai sille flirttaileen sillai, että se yhtäkkiä tykkäiskin niistä enemmän ku musta! Se se vasta olis kaameeta!!!

Ehkä mää joku päivä saan köniini joltain isommalta... Ehkä pitäs alkaa käyttäytyy...

Ja sitte sisälle...

Nii... no juu, tuhmasti tein... Ja sitte mamma komensi sisälle. Sellanen sillä on käytäntö.

Nykkun on ollu ihan mielettömät kelit, oon saanu olla ulkona pihassa ihmisten kanssa melkeen koko päivän. Siinä ehtii tutkia tontin joka kolkan ja piilottaa possun korviakin vaikka minne. Niin että alkaahan ne nurkat tympii! Niin mää sitte yks ilta livahdin tonne naapuriin rivarin pihalle nuuskiin, ku sieltä tuli messeviä tuoksuja. Luulin, että mamma oli niin auringon ja helteen tainnuttama, ettei se olis tajunnu, mutta sittemmää onneton menin vilahtaan sille. Ja sisäreissu tuli! Se hoki, että "hyi, hyi, hyi" jne... Ja että "OMA PIHA KURKO; OMA PIHA!"

No mut hei, eihän russeli kerrasta opi (mamma kyllä sanoo, että jos edes viidennestä sadasta kerrasta, mutta mun mielestä se kyllä liiottelee...). Tänään mää sitten istuskelin kaikessa rauhassa talon kiveyksellä, kun sellanen iso kultanennoutaja ilmiinty portille. Ihminen tuli perässä. Se ei ollu remmissä, se ihminen... Mää vaan jotenki reakoittin siihen nopeesti, haukahdin ja pinkasin sitä haisteleen. Ja siitäkös mamma sit taas ylty huutaan. Se kultsin omistaja laitto sen hihnan kii ja ne jatko matkaa. Ja mää jouduin sisälle, yllätys yllästys!

Joskus mulla on ne korvat koristeena ja vaikka kuulen kiellon, en enää ehdi siihen reagoida. Sellanen on russelin luonto!

Viilee ruoho, kuuma aurinko

Tää on niiiiiiin kesää! Mää tykkään makoilla ulkona. Ruohikolla valitten paikan jaksamisen mukaan. Yleensä alotan auringossa. Käännän vaan filettä välillä. Tiesittekö muuten, että russelin säämiskäiho nivusissa ruskettuu? Mamma pelkää vaan, että mää saan ihosyövän tuosta auringonotosta.

Sit kun alkaa olla savupekonin haju sieraimissa, vaihdan paikkaa varjoon. Ruohokin mukavasti viilentää, kun maasta kuiteski hohkaa viileyttä.  Kerran viikossa ihmissisko ajaa ruohon. Mää kyllä tykkään tästä vähän pidemmästä apilikosta! Nautitaanhan kesästä kaikki! Varjossa tai auringossa.

Matkalla idässä

Mää oon tottunu reissaamaan. Ihan pentuna autossa oleminen yrjötti, mutta nymmää kestän sen jo ku miäs. Ollaan tän perheen kanssa visiteerattu usein Lapissa. Tiiän sen siitä, ku isäntä sanoo jo viikkoo aiemmin, että "Lähetäänkö Kurko poroja kattoon?" Ja sitte mää tietty ootan että lähetään... Ku emmää ymmärrä kelloa ja kalenteria!

Ny me oltiin Itä-Suomessa. Käytiin moikkaamassa mummoo ja pappaa sekä mummii ja ukkii. Mummo ja pappa olivat majottuneet kesämökille Simpelejärven rannalle ja siel on aina mukava käydä. Mää pääsen siel kahlaamaan ja kalastaan. Uimisesta mää en niin tykkää, mutta laiturilla on hauska kytätä.

Kerran mää oon kyl siinä hommassa humpsahtanu kuono eellä veteen. Innostuin vähän liikaa... Mut tein sit sellasen kunniakierroksen uiden siinä laiturin eessä, että olisivat luulleet, että mää ihan tahallani hyppäsin... Ei ne kyllä tainneet uskoo...

Tällä kertaa me mentiin avoautolla. Saatiin posottaa katto auki mennen tullen ku oli niin mahtava sää. Mää olin menomatkalla enempi siel pelkääjän puolen jalkatilassa, mut sit paluumatkalla mamman sylissä. Ulkoilutin kuonoo ja korvia ja haistelin messeviä maalaistuoksuja. Kyllä Suomi on kaunis kesällä, mutta hiton pitkä ja iso. Ajomatka kesti täält Hämeestä Etelä-Karjalaan reilu kolme tuntii!!! Unihan siinä tuli...

Mää tiiän, innokkaimmat koiraihmiset sanoo nyt, että edesvastuutonta matkustamista... Emmää tällai normaalisti. Oon yleensä reissuilla takakontissa turvaverkon takana. Tää oli harvinaista herkkua ja hissukseen mentiin.

Kun iskee sylin kaipuu ja pehmeen paikan tarve...

Oonhan mää, olen olen... semmonen mamman poika! Kyä mää sen myännän! Se on ihanan pehmee ihminen, noin niinku melkeen kaikin puolin ja kaikilta puolilta. Herkkupalojen suhteen se ei oo pehmee, mutta muuten. Puheleekin mulle ihan pehmeitä: "Äitin kultapossu!" (mää mikään possu oo... Toinen vaihtoehto tossa on ihkupossu! Yäk!) "Mamman hömpänpömppä!" (mitä lie tarkkottaakaan?) "Raksupuksu!" (What?) Semmonen se on.

Mutta pehmee on mamman syli. Yks iltapäivä, kun oltiin vähän maisteltu niitä pullia lisää (isännän kanssa), mää päätin pötkähtää mamman syliin pienille päikkäreille. Tältä se ny sitte näytti...

Illalla olinki sit taas kovin virkee ja vaadin aktivaatiopalloon täytettä ainakin kolmeen otteeseen... Kerran sain!

Mamma leipo litran taikinan pullaa...

... ja mää sain pikkunokareen ihmissiskolta! Mun mielestä se ei kyllä oo ihan tasavertasta. Että ne kehtaa itte syödä kaiken muun. 35 pullaa!!!



Oon vähän kuullu, että joitain koiria kielletään kokonaan tulemasta keittiöön, kun ihmiset ruokailee. Ei meillä vaan. Mää norkoon keittiön pöydän ympärillä, aina sen luona, jolla on mehukkaimmat palat menossa. Yleensä se on isäntä. Ja se on kyllä sellanen, että se heltyy. Sen mielestä mää oon aina nälkäsen näkönen ja sitte mamma syöttää mulle laihisnappuloita, etten liho. Sanoo vielä, että isännän jäljiltä mää olisin pallo, jolla on 4 tassua!

Me koirat nyt vaan ollaan ruualle persoja. Ollaan me sitte isoja tai pieniä!

Muka keskikesän juhla, pah!

Me on tän perheen kanssa vietetty jo melkosen monta juhannusta mun varamamman perheen mökillä Kiskossa. Siellä me oltiin nytki. Meitä on siellä kaks elukkaa, mää ja kissa. Me ei oikein puhuta samaa kieltä ja mulla käynnistyy ihan välittömästi jahtausrefleksi, kun se ilmaantuu näköpiiriin. Tosin se on sellanen hiljanen hiippailija, ettemmää aina ees huomaa, kun se tulee maisemiin. Se saattaa hypätä terassin keinun päälle ja mää vaan ihmettelen, että mistä toi haju tuli!

Me saunottiin ja syötiin, oltiin ihan uhallakin ulkosalla, vaikkei siellä voinu kyllä väittää olleen lämmin. Noi ihmiset varsinki paleli. Ne istu villatakit päällä ja niiden ympärillä oli vielä villafiltitki! Mää kävin sit vähän vuoron perään niitä lämmittääs, rassut, ku niin palelivat. Kivaa meil oli, vaikkei lämmintä!

Kynnet, leikkuu ja lakkaus

Mä en sitte yhtään pidä kynsien käsittelystä. En omien enkä mamman. Mun kynnet se leikkaa reilun kuukauden välein. Mää paan hanttiin, vaikka näennäisesti alistuneena meen siihen mamman tykö. Se lahjoo mua kinkkupaloilla ja koiran herkuilla. Se ottaa mut istuvaan asentoon syliin ja tassu kerrallaan naksauttelee muutaman millin pois. Mua hiukka kauhistuttaa se naksahtava ääni ja jokaisella kertaa hypähdän hieman ja sit tulee refleksi vetää tassua pois. Välillä oon vahingossa työntäny ja sitte sattuu...

Muutaman kerran nuoruudessa mamma osu tommosen tassun työnnön aikana verisuoneen saakka ja sen takia mua vähän hirvistää. Varovainen se yrittää olla, ei sillä. Aiemmin meni tuohon toimitukseen parikyt minuuttii. Huomasin kuiteski, että ei se mamma luovuta ja helpommalla pääsen, kun suosiolla annan ropsia ne kynnen päät. Nyt selvitään jo viidessä minuutissa.

Mutta sitte on se toinen kynsijuttu: mamma laittaa omiin kynsiinsä värikästä töhnää. Se haisee ihan karmeelle! Alan aina vaistomaisesti irvistellä, kun mamma tulee kynnet märkinä mun lähelle. Jos se tulee riittävän lähelle, pääsee kimakka haukku. En vaan voi sille mitään, aivan kaamee  haju!!! Joskus mamma oikein kiusaa mua ja me mennään peräkanaa olohuoneen pöydän ympäri.

Ihmiset on kummia!

Mul on uudet valjaat

Mamma oli ihastellut Facebookin russelisivuilla joittenki kolleegojen hienoja elastisia valjaita. Se sai pähänsä, että mää tarvin samanlaiset. Niin me sitte tänään ajettiin läpi Hämeenlinnan eläintarvikekaupat ja Mustista ja Mirristä ne sitte löyty: Rukan neopreeni-valjaat.

Ei kiristä eikä hankaa. Tietty sen piti valita tollaset käheen väriset limevihreet. Olis siel ollu vähän miehekkäämpiäki värejä, niinku musta...

Ps. Meinas keulii siel liikkeessä... Kauheesti vinkuleluja enkä saanu koskee niihin. Onneks ihmissisko oli sit sitä mieltä, että mää tarvin yhen ja niin sain ketun kahdella vingulla. Se kesti ehjänä 5 min...

Ystäväni orava

Meidän pihassa riippapihlajassa roikkuu punanen mökki. Ikkunasta mää kattelen, ku erilaiset tiput käy siellä auringonkukansiemenkattauksella. Ja sitte yhtenä päivänä siihen oli tullu orava! Sain hepulin. Mamma ihmetteli, että mitä mää mekastan siinä kyttäysjakkarallani ja aloin ravata ulko-ovelle ja takas. Sit se päästi mut ulos ja juoksin suorilta sen Kurren luo. Se hullu juoks seinälle!!! Mää yritin perästä, mutteihän mun kynnet pidä. Siellä se veti pitkin raplinkin antennitelineelle saakka ja mää yritin sille huutaa, että hei, leikittäiskö? Ei se tajunnu. Oravat ei vissiin puhu samaa kieltä mun kaa.

Seuraavana päivänä mää menin heti aamupissalla kattoon, josko se tulis ulos sieltä talosta. Haukahtelin ja kurnutin, muttei se tullu. Mamma tuli sitte ja nosti mut syliinsä, avas sen talon katon ja näytti, ettei se Kurre ollu kotona. Rauhotuin, mutta tuli vähän tyhmä olo...

Satunnainen jumi

Iltaisin, kunnää ihmiset menee nukkuu, mää olen jo siel niiden sängyssä oottamassa. Yleensä meen makaan isännän puolelle, sen hajuille, pää tyynyllä. Mamma tulee eka. Se veivaa sen sänkynsä sellaiseen puoli-istuvaan asentoon, kirjottaa jotain kirjavaan vihkoon, täyttelee sanoja sellaseen ruudukkoon ja sit se kääntää kylkee ja nukahtaa.

Isäntä tulee myöhemmin. Mää maata rotkotan siinä sen puolella. Se yrittää eka käskee, sit tuuppia mua siirtymään. En hievahda! Katon korvat takana ihmettelevän näkösenä. Eilen illalla se vyörytti mut mamman puolelle. Mulkasin sitä ja kampesin itteni mamman korvan juureen. Siinä se nappas mut haliotteeseen ja niin me nukahdettiin.

Aamulla mää heräsin keskeltä sänkyy petauspatjojen välistä. Olin ihan jumissa siinä. Kattelin aikani kattoon ja sit vähän niinku vinkkinä mammaan, et et viittis auttaa! Nosti se mut siitä, sitte ku oli ottanu ensin ton nolon kuvan. Hyvitteli kyllä, nuuski ja pussaili ja sano, että mää oon mamman kultapossu!

Mamma onkin Ymmi

Sitä mää vaan, että on ihan tyhmää, kun tän talon ihmiset lähtee aina päiväks johonkin. On niin kovin hiljasta... Toisaalta sillon mää saan maata rotkottaa rauhassa isännän tyynyllä tai myöhätä torkkupeiton ja koristetyynyt sohvalta alas. Joskus mää dyykkaan yläkerran roskiksen...

Iltasella sitte ku talon väki on kotona, mää alotan niille juttelun. Varsinki mammalle mulla on kovasti asiaa. Se on sitä paitti ainoo, joka ymmärtää ja puhuu koiraa. Mää kurnasen, se vastaa "yhyy". Kurnasen kovempaa ja vastaus kuuluu "ai jaa". Sit mää haukottelen niin, et kidukset näkyy ja päästän äänekkään naukasun. Sillon mamma kattoo mua hymyssä suin ja sanoo "aaaaivannn". Näin me jatketaan ja sit kun se on tajunnu kaiken, mitä mää sille toimitin, saan aktivaatiopalloon juustokuutioita, pipanoita ja sunnuntaina tuoreen korvapuustin palasia.

Yks päivä mää tajusin, että mammahan on ku Ymmi! (Mikä lie Hinaaja?) Puhuu ja pukeutuu ihan samalla tavalla ja hoilaa ja on joku terapeutti-elämäntapahöpsö. Ja vaikka mää sitä enemmän paikasta toiseen lenkeillä hinaan, ni kyllä sekin mua aina välillä joutuu hinaamaan, varsinki tonne takamettään sen jälkeen ku kuulin, et siel olis karhun pesä!

Synttärikemut

Mää täytin viime kesänä 10 vuotta. Mun ihmiset järjesti mulle juhlat. Kemuihin oli kutsuttu Alma ja Rillu ja niiden ihmiset. Ihmissisko teki kakun: maksalaatikkoa, jossa tökötti nakkeja. Nam! Mää sain lahjaks muutaman lelun ja luun. Olin niihin sangen tyytyväine. Riehuttiin meitin pihassa tyttöjen kanssa ja tässä on kemuista muutama kuva.

Nymmää sitte täytän juhannusviikolla 11. Mää en oo vielä kovinkaan vanha russeliksi. Mamma sanoo, että Facebookin russelisivuilla on yli 17-vuotisia "ärrierejä".

Ps. Meillä koirillakin on oma facebookki, "assbook" oikeemmin... Se on se korttelikierros ja merkinnät postilaatikoilla ja lyhtypylväissä.

Mutalikkoooooon, ihanaa!

Mää oon sellanen lenkkeilijä, että mun on vaan pakko päästä kävelyllä plutaamaan lampiin, järviin, rapalammikoihin ja ojiin. Mamma sen tietää ja osaa kattoo sillä silmällä, että voiko mua sinne päästää. Muut ihmiset ei! Niiden silmä ku välttää ni mää hilppasen kahlaamaan.

Uimisesta mää en niinkään piittaa, mutta kahlaaminen on mukavaa ja viilentää tassutkin asfaltin jäljiltä. Ne nimittäin kuumenee aika tavalla. Helppohan ihmisten on, niil on kengät ja pitkä jalat. Mää oon tämmönen töppöjalkanen koira ilman kenkiä. Askeliakin joudun ottaan ainakin viisinkertasen määrän ja vielä neljällä jalalla.

Eli sillon ku satun tahraan itteni jossain mutalikossa, joudun pesuun. Tänään sen homman hoiti isäntä, puutarhaletkulla ja kylmällä vedellä!!! En tykänny! Mutta vastekin menen...

Ai mitenkö lukea koiran ilmeitä?

Emmää vaan ymmärrä, miten joidenki on niin vaikeeta tajuta, mitä meidän koirien päissä liikkuu. Meitä kyllä voi lukee ku avointa kirjaa, vaikkei meillä sanoja ookka. Hännällä kerrotaan kaikenlaista. Sillon ku se on koipien välissä, on pelko tai hätä tai alistus. Sit ku se heiluu ihan villinä, ilo on ylimmillään. Mamma aina sillon sanoo, että kohta se häntä irtoo perästä ja sinkoutuu kuuta kiertävällä radalle. Hännillä me toisillemme eniten kerrotaan asioita. Jos ei se riitä, tulee käyttöön äännähdykset ja hampaat...

Pate kävi tänään ihmisensä kanssa tossa meitin pihassa. Kestän sen, sekin on tällanen kastraatti. Siis kestän sen, ku se on vapaana ja pihassa, mut jos se menee mun taloon, ajan sen pois. Ny piti vähän murista ja vilauttaa kulmahampaita. Muuten me mentiin peräkanaa -vai pitäskö sanoo perähurttaa- ja merkkailtiin kaikki pihan puut ja pressujen helmat.

Mulla on paljon erilaisia ääniä, joita mamma osaa melko hyvin tulkita. Se ei jaksais oikein iltasin, kummää alan sen yliääni-ininän. Mää vaan haluun sen huomioo, pientä iltapalaa tai joskus syliin. On se tietty ehkä rasittavaa, ku tuijotan sitä koko ajan siinä samalla...

Magee haukotus, röhönauru vai pelottelu?

Haukotteluääni on sellanen, ku se vaan tulee. Ensin repii leukoja niin maan vietävästi. Meinaa lähtee leukaluut sijoiltaan. Sit pitää suun ollessa ihan avoimimmillaan vähän ravistella päätä ja samalla tulee semmonen korkee vingahdus. Mamman mielestä mää näytän sillon siltä, ku joku olis kertonu hyvänki jutun.

Ja kyllä mää osaanki nauraa. Ei se koira aina läähät sillon ku sil on suu auki tai kieli ulkona! Mua hymyilyttää vallanki sillon, ku oon saamassa makosan luun tai mamma avaa sellasen hyväntuoksusen ruokapussin. Siinä vaan ku avaan suuni, ni kuolapommi lätsähtää keittiön lattialle... Se on hiukka noloo... Josku mää saatan vahingossa kuolata sohvallakin jos noi ihmiset mässäilee siinä jotain herkkuu, niinku ny vaikka jäätelöö, omenaa, cashew-pähkinöitä, viinirypäleitä, keksii tai kakkuu...

Hah, buahahahaaaa... Hauska juttu!

Hyvä lenkki mua kans hymyilyttää tai ku tapaan jonkun harvemmin nähdyn tutun ihmisen.

Viimeiks kerroinki jo noista hylkäämiskokemuksista... Sillon mää katton ihmisiä alta kulmien, huokailen, vähän karttelenki ja luimistelen.

Niin että kyllä meillä ilmeitä on!

Ps. Mamma on yrittäny opettaa mua sanoon MAMMA. Mut hei, ei koirat puhu!