Kun Kurkolta pallit lähti

Sille, jolla ei o aiemmin ollu koiraa, voi russelin kasvatuksen toteuttaminen tai katteleminen olla sydäntä riipasevaa. Voin ihan tunnustaa, että meitin pää on varsinki uhmaiässä umpiluuta. Saatetaan me harrastaa jotain kivoja (mietin mielestä) temppuja, niinku ny karkaamista pihasta, sukan vetoa jalasta, lapsille murisemista ja niiden kädestä leivän varastamista... Ja sitte tulee mamma tai isäntä: niskasta kiinni ja koiran kellistys lattialle selälleen, luunappi otsikkoon, tuima ilme ja "hyi!" Ja uudelleen... uudelleen... taas ja jälleen. Sitte jossain vaiheessa on pakko vaan antaa periks, ku ne ei anna.

Niin se eteni. Uhmaikä iski mulle puolentoista vuoden iässä. Taloudellisia tuhoja mää en juuri aiheuttanu. Pureskelin muutaman lattialle lojumaan jääneen heijastimen, lyijykyniä ja mamman yksien tanssikenkien kärjet... Ikävöin sitä sillon niin!

Mutta sillon ku alko se pakonomanen merkkailu, mää en vaan voinu sille mitään: nahkasohvan kulma, kellarin koristepullot, Villen huoneen nurkka, vierashuoneen lattia ja ... tietokoneen keskusyksikkö... ErRor eRRor ErrOR! Kun asia ei torumalla hoitunut, vei ne mut sitte sellaselle ulkomaalastaustaselle lääkärille. Röntgenkuvissa näky virtsakiviä, mikä sen pelottavan näkösen mustapäisen lääkärin mielestä saattais olla merkkailun taustalla. Ruokavaliolle ja käynti parin viikon päähän. Kuivia papanoita syöttivät mulle ne viikot. Pthyi! Mut ei se sitä merkkailuhalua pois vieny!

Lääkäri teki kyllä hyvin perusteellista esitietojen keräämistä: "Kuseksiiko aina sama paikka? Kuseksiiko monta kerta päivässä?" se kyseli mammalta, jota olis naurattanu ihan kamalasti, mutta kun se on niin ystävällinen kaikille, se ei voinu alkaa hirnuu. "Jos ei ruoka auta (taiteellinen tauko)... Pallit pois!" (ja sit se turkkilainen teki sormilla saksia imitoivan liikkeen) Ja pallit lähti! Isännälle varmaan kovempi pala kuin mulle. Mamma uhkaili vielä perheen muita miehiä, että jos ei olla kunnolla, heille koittaa sama kohtalo (julmaa vallankäyttöä!). Tuosta lääkärikäynnistä lähtien mää oon pelännyt parrakkaita vanhempia miehiä. Tokenin mää sen merkkailunkin suhteen. Ei tehny mieli enää uhmata kohtaloo.


Mamman mielestä mää on läheisriippuvainen koira, ensisijaisesti riippuvainen kuulemma hänestä. Kun sen sisko tulee kylään, mää asetun niiden väliin ja alan pitää pientä ääntä ja tuijottaa mammaa vaativasti silmiin. Yleensä se tehoo ja pääsen syliin. Jos tuijotus ja kurnahtelu ei kuiteskaan auta, pitää ottaa käyttöön suunnitelman B: sukkien kiskominen mamman jaloista ja haukahtelu. Usein tässä vaiheessa mää joudun vessaan jäähylle. En mää oikein tykkää siitäkään, jos toiset koirat menee mamman lähelle ja varsinkaan jos se alkaa niitä rapsutteleen... Ajan ne pois!

Mammalta yleensä saan ruuan, se täyttää mun aktivaatiopallon, lenkkeilyttää ja mammalle kiikutan palloa heitettäväksi. Mamman jaloissa tai kyljessä on hyvä nukkuu... Juu-u, sängyssä! Isäntä on se, jolta mää käyn pöydän vieressä kerjäämässä ekstramakupaloja (ja uskomattoman usein saan niitä). "Ehkä se sitten menee niin, että eunukkipojalle syöminen on niitä elämän kohokohtia!", mamma kuittailee. Isäntä on kyllä sit se ihan viimenen auktoriteetti, jota on paree uskoo...

Ps. Mulla on karhee karva, joka muodostais niskasta hännän tyveen irokeesin, jos mamma ei nyppis mua aika ajoin. Mullakin on ominaistuoksu: tassut tuoksuu popcornille ja paistetulle riisille.