Ai mitenkö lukea koiran ilmeitä?

Emmää vaan ymmärrä, miten joidenki on niin vaikeeta tajuta, mitä meidän koirien päissä liikkuu. Meitä kyllä voi lukee ku avointa kirjaa, vaikkei meillä sanoja ookka. Hännällä kerrotaan kaikenlaista. Sillon ku se on koipien välissä, on pelko tai hätä tai alistus. Sit ku se heiluu ihan villinä, ilo on ylimmillään. Mamma aina sillon sanoo, että kohta se häntä irtoo perästä ja sinkoutuu kuuta kiertävällä radalle. Hännillä me toisillemme eniten kerrotaan asioita. Jos ei se riitä, tulee käyttöön äännähdykset ja hampaat...

Pate kävi tänään ihmisensä kanssa tossa meitin pihassa. Kestän sen, sekin on tällanen kastraatti. Siis kestän sen, ku se on vapaana ja pihassa, mut jos se menee mun taloon, ajan sen pois. Ny piti vähän murista ja vilauttaa kulmahampaita. Muuten me mentiin peräkanaa -vai pitäskö sanoo perähurttaa- ja merkkailtiin kaikki pihan puut ja pressujen helmat.

Mulla on paljon erilaisia ääniä, joita mamma osaa melko hyvin tulkita. Se ei jaksais oikein iltasin, kummää alan sen yliääni-ininän. Mää vaan haluun sen huomioo, pientä iltapalaa tai joskus syliin. On se tietty ehkä rasittavaa, ku tuijotan sitä koko ajan siinä samalla...

Magee haukotus, röhönauru vai pelottelu?

Haukotteluääni on sellanen, ku se vaan tulee. Ensin repii leukoja niin maan vietävästi. Meinaa lähtee leukaluut sijoiltaan. Sit pitää suun ollessa ihan avoimimmillaan vähän ravistella päätä ja samalla tulee semmonen korkee vingahdus. Mamman mielestä mää näytän sillon siltä, ku joku olis kertonu hyvänki jutun.

Ja kyllä mää osaanki nauraa. Ei se koira aina läähät sillon ku sil on suu auki tai kieli ulkona! Mua hymyilyttää vallanki sillon, ku oon saamassa makosan luun tai mamma avaa sellasen hyväntuoksusen ruokapussin. Siinä vaan ku avaan suuni, ni kuolapommi lätsähtää keittiön lattialle... Se on hiukka noloo... Josku mää saatan vahingossa kuolata sohvallakin jos noi ihmiset mässäilee siinä jotain herkkuu, niinku ny vaikka jäätelöö, omenaa, cashew-pähkinöitä, viinirypäleitä, keksii tai kakkuu...

Hah, buahahahaaaa... Hauska juttu!

Hyvä lenkki mua kans hymyilyttää tai ku tapaan jonkun harvemmin nähdyn tutun ihmisen.

Viimeiks kerroinki jo noista hylkäämiskokemuksista... Sillon mää katton ihmisiä alta kulmien, huokailen, vähän karttelenki ja luimistelen.

Niin että kyllä meillä ilmeitä on!

Ps. Mamma on yrittäny opettaa mua sanoon MAMMA. Mut hei, ei koirat puhu!